Kaksi vuotta olen ollut ilman koiraa, kaksi vuotta!! Kuinka olen voinut olla? Siltä se ainakin nyt tuntuu, kun Piki on ollut meillä kaksi viikkoa: ei ole elämää ilman karvaista kaveria. Vaikka eihän Piki minun koirani oikeastaan ole, vaan vanhimman poikani Tuomaksen, tai meidän yhteinen.
Piki on eteläsuomalaisesta löytöeläinkodista sellainen pitovaikeuksien vuoksi poisluovutettu parivuotias, sekarotuinen musta susi. Ehkä vähän pienempi olisi ollut parempi, mutta minkäs se koolleen mahtaa. Kohtuullisen mukavasti se on kotiutunut, mitä nyt ekalla viikolla ahmaisi ranskalaisen keittiön salaisuudet ja myöhemmin pari muuta kirjaa. Lempipaikakseen se löysi työpöytäni, missä se seisoi ja katseli ikkunasta ulos, mutta nyt olen rakentanut kiipeämisesteen ja laskenut kaihtimen, joten ikkunasta ei näe ulos, ja paikan viehätys on ilmeisesti ja toivottavasti haihtunut.
Lähes päivittäin olemme juosseet tai löntystäneet viitisen kilometriä tuota pientä tietä ja metsä on sille ollut ihmeellinen: se ei varmaan koskaan ole päässyt nuuskimaan sellaisia 'villejä' hajuja ja lennättämään pyita karkuun ojasta ja metsästämään sisiliskoja aurinkoisilta koivunjuurilta (onneksi ne ovat niin vikkeliä...).
Ja jo nyt rakkaalla lapsella on monta nimeä: Piki - Piksu - Pikseli....
