Watching now: Prime Target on Apple TV+

I came from science, facts,  long organic molecules, stardust and galaxies - a lonely child full of stories and imaginations. So I suppose it is understandable that science still enthrals me in many ways. This series of eight parts on AppleTV is of science, accountability, guilt and changing angle of view, and involves a Cambridge post-graduate, some professors, some organisations and prime numbers. The math student Ed Brooks is developing a thesis on prime numbers and sequences, a kind of key that could "pick every digital lock" and thus create chaos. Interested parties appear and seem to be ready to act to stop him or get hold of his work. 

Old professor Osborne suffers of Alzheimer's but still has "better days" and works with Ed as does Osborne's former student, professor Robert Mallinder, whose wife Andrea Lavin does research on ancient math among other things. So this is in Cambridge, Britain. The first part begins with an explosion in Baghdad, where a street partly crashes revealing an old building underneath. The walls are covered with texts of algebra and maths, and after seeing pictures of the space Andrea thinks it is Bayt al-Hikmah, greatest library  ever created from 9th century. Having supper with professor Mallinder and Andrea Ed is presented with the pictures and story, and he sees patterns and prime numbers in the construction getting very exited of the possible connection to his work. He writes maths and conclusions on the tablecloth which  the professor keeps. For some unknown reason professor wants him to stop his work. Later it is revealed that there is a camera in the room and someone is watching as well as in professor's study.

The story goes back thirty years in Cambridge to other students that have been working on the same subject, prime numbers: their work has been destroyed and some have died by doubtful suicides. Who wants to prevent study of prime numbers? NSA has been monitoring them, Taylah professor Mallinder, and on the tapes she can detect murder, no suicide. There is this "big power and small humans" side in the story...

And casting - I think it is great in many ways, especially Ed and Taylah: he is a teddybear kind of thinker, selfcontained and living in his own world. Just makes me wonder how this guy with a pen and notebook (no computer) gets flight to Baghdad… or maybe Taylah is his ”secretary”… Funny -or not so funny relicts from old world. Both are very sincerely built characters, nice clothes supporting the. Ed has tweed and Taylah large pants. 

Some are a bit stereotypal, like Jane Torres, or weak for the position, like Andrew Carter,  but  sideroles so… Andrea Lavin, scientist and Mallinders wife, grows to be an integral figure. When you perceive the whole picture with the betrayal of the mighty, you understand Ed’s decision to destroy… maybe.

Something in this series reminds me of ”Orphan Black”, a series I liked very much some years ago - maybe just the easygoing way and science involved, both carefully made with interesting details.

Series of course gives a rather simplified picture of science, Cambridge, life and decisionmaking, but it is carefully constructed and interesting so it is worth watching.

Olipa kerran…

Viisikymmentä vuotta olen halunnut tehdä elokuvia, mutta tässä maassa, maailman onnellisimmassa, siitä ei mitään tule. Kun sanoja ei käytetä luomaan ymmärrystä eikä kommunikointiin niin mihin niitä käytetään? Sotkemaan ja terrorisoimaan. Onko muuallakin tapana välttää sopimuksien tekoa tai rikkoa tehdyt sopimukset? En itse ole missään kohdannut samanlaista työkulttuuria, groteskia pilkkaa ja suoranaista simputusta. - Hei ei niin  saa sanoa! Sehän on vain ammattitaitoa... Ei, se on ammattitaidon väärinkäyttöä! Entä jos sairaanhoito toimisi samoilla periaatteilla kuuntelematta ja mielivaltaisesti? ”Kill your darlings”- periaate, että työtä tehdään kuin limppusika ajattelematta, valikoimatta, vailla päämäärää, tuntuu menneen maailman karmealta kouristelulta, ei tämän hetken tavoitteelliselta suunnittelulta ja tekemiseltä. Naivismi mahdollisuutena helpottaa tekemistä tuntuu myös jonkinlaiselta pakenemiselta, eskapistiselta teennäisyydeltä, sillä yksinkertaistetut ratkaisut eivät luo harmoniaa vaan groteskia sekamelskaa vailla päätä ja häntää. Kuka pystyy lukemaan kolmen sanan sloganeilla kirjoitettua kirjaa? Ja miksi lukisi?

Kesällä 1975 pyrin opiskelemaan Taideteollisen Korkeakoulun Elokuva- ja TV-työn linjalle suunnittelua ja ohjausta. Tulin ns kovista luonnontieteistä, biologiasta, ja olin kevään ollut töissä matkatoimistossa, myös matkustellut. Pääsykokeet olivat kaksiosaiset, ja ensin oli viikko Mariankadun koululla Kruunuhaassa: piirtämistä, muotoilua, kirjoittamista… Toinen viikko oli väliviikon jälkeen Ilmalan vanhassa vesitornissa, missä ETV:n laitos sijaitsi. Laitoksen yliopettajaksi oli vasta nimetty Risto Jarva, joka myös veti elokuvan rahoitusta pohtivaa komiteaa sekä tuotantoyhtiö Filminoria. Toinen viikko sisälsi elokuvallisempia tehtäviä ja haastatteluja. Taisi mennä vielä viikko ennenkuin valittujen nimilista ilmestyi Ateneumin rakennuksen idänpuoleisen porraskäytävän pylvääseen, mistä kävin tarkistamassa kuinka oli käynyt. Olin onnellinen, nimeni oli listassa, olin päässyt tekemään elokuvaa!

Niinpä, ja 1978 lähdin siitä lafkasta lopullisesti. Viimeinen pisara oli keväällä -78, kun tein keikkaa Eilakaislalle ja neljän päivän keikalla jossain teollisuusalueella lompakkoni varastettiin ja sen välissä meni opintokirjani. Kun pyysin uutta varastetun tilalle sain kuulla, että pitää pitää huolta tavaroistaan eikä hukata niitä. Sain kyllä uusittua esim. ajokortin, mutta en opintokirjaa. Monen vuoden perusteettomien ’kritiikkien’, snubbaamisen ja huutelun ”kunhan nyt täytät 25!” jälkeen olin masentunut ja väsynyt, enkä onneton edes ollut oppinut ryyppäämään…  No otin yhteyttä koko koulun opintosihteeriin ja hän totesi, että totta kai saan uuden opintokirjan, tietysti, eikä varkaus ollut minun syytäni. 

Joitain päiviä myöhemmin opintosihteeri otti yhteyttä: juttu olikin mutkistunut, koska ETV:llä ei ollut merkitty pidettyjä kursseja, läsnäolijoita eikä mitään muutakaan minnekään… Ne oli kuitattu pidetyksi vain opiskelijoiden opintokirjoihin, mikä tietysti oli ihan laiton tilanne. Hän ehdotti, että katsoisimme kurssikalenterista kurssit, joilla olin ollut yleisellä puolella, ja myös ne, joihin olin osallistunut elokuvapuolella, ja hän kirjoittaisi niistä erillisen todistuksen. Näin tehtiin, enkä ole opintokirjaa saanut tähän päivään mennessä… Valmistu siinä sitten!

Varmasti boheemius on kivaa ja kapakkaelämä loistavaa, mutta minulle elokuva on kuitenkin jotain ihan muuta kuten kasvoja, ilmeitä, tunteita, valoa, hetkiä... Se ei ole sekoilevaa toimintaa eikä groteskia pilkkaa, ei taltioitua kansanteatteria tai minimalistista whole-body-actingia... Mahdollisuus syventyä mihinkään loisti poissaolollaan...

Noilta 'kouluvuosilta' muistan Simo Ristan kommentin ensimmäisen valokuvauspäivän jälkeen, kun olimme kuvanneet rullan tri-X:ää, kehittäneet sen ja tehneet pinnakkaiset: - "On se hyvä, että edes yksi on pitänyt kameraa ennenkin käsissään." Meitä oli kuusi ja seuraava kurssi otettaisiin sisään kahden vuoden kuluttua. Yleiseltä puolelta palaa mieleen Severi Parkon innostuneet ja innostavat kävelyretket kaupungilla eri rakennuksissa ja kaupunginosissa. Kun palava Notre Dame ilmestyi uutisiin tiesin, millaiset rakenteet kätkeytyivät sen pinnan alle ja että vanhat tammihirret palaisivat minkään pystymättä sitä estämään. Samanlaiset hirsirakenteet kätkeytyvät monen Helsingin rakennuksenkin ilmiasun sisään. Ja tietysti Immi, josta kerroin tuossa aikaisemmin ja johon vielä palaan, sillä Immi on jatkanut elämäänsä tähän päivään saakka - tosin nyt jo kummituksena, joka ikinuorena seikkailee eri vuosisatojen Helsingissä.

Elävä malli oli kirosana monille elokuvan opiskelijoille, mutta olisin piirtänyt mallia vaikka joka päivä. Suoritin kurssin iltakoulun puolella, ja olen piirtänyt ja maalannut elävää mallia aina tilaisuuden tullen läpi vuosien. Ja kasvoja, piirtänyt, kuvannut, maalannut, sillä kasvot ilmeineen, jokaisella erilaiset, ovat kiehtovia... 

Jo silloin jossain mainittiin 'elokuvan semantiikka', mikä kuulosti mielenkiintoiselta ja laajalta alueelta. En tänä päivänäkään tiedä mitä sen alle kuuluu, mutta kuvittelen, että lähes kaikki, mitä elokuvassa näemme jollain lailla. Minun maailmani on rikas niin muotokieleltään kuin ihmisiltään enkä halua olla osallinen stereotyyppisten hahmojen tai kopioitujen konseptien luomiseen. Ne ovat ahdistavia ja elottomia typistyksiä rikkaasta maailmasta, kivikasvojen valtakuntaa, ja tulosta kilpailusta, joka hävittää ja virtaviivaistaa kaiken mitäänsanomattomaksi. Heimoyhteisön kaltainen tuotantorakenne, jossa päätöksiä ei perustella ja erilainen ajattelu on tuomittavaa on outo jäänne ajalta ennen glasnostia...

Niin siinä kävi, ei tullut suunnittelijaa eikä ohjaajaa, ei ainakaan sellaista kuin oli tarkoitus. Tuli toisenlainen oman tiensä kulkija, polkujen samoilija ja tutkija, joka kohtasi kiireettä ja kuunnellen vastaantulijoita niin poluilla kuin valtateillä.