Viisikymmentä vuotta olen halunnut tehdä elokuvia, mutta tässä maassa, maailman onnellisimmassa, siitä ei mitään tule. Kun sanoja ei käytetä luomaan ymmärrystä eikä kommunikointiin niin mihin niitä käytetään? Sotkemaan ja terrorisoimaan. Onko muuallakin tapana välttää sopimuksien tekoa tai rikkoa tehdyt sopimukset? En itse ole missään kohdannut samanlaista työkulttuuria, groteskia pilkkaa ja suoranaista simputusta. - Hei ei niin saa sanoa! Sehän on vain ammattitaitoa... Ei, se on ammattitaidon väärinkäyttöä! Entä jos sairaanhoito toimisi samoilla periaatteilla kuuntelematta ja mielivaltaisesti? ”Kill your darlings”- periaate, että työtä tehdään kuin limppusika ajattelematta, valikoimatta, vailla päämäärää, tuntuu menneen maailman karmealta kouristelulta, ei tämän hetken tavoitteelliselta suunnittelulta ja tekemiseltä. Naivismi mahdollisuutena helpottaa tekemistä tuntuu myös jonkinlaiselta pakenemiselta, eskapistiselta teennäisyydeltä, sillä yksinkertaistetut ratkaisut eivät luo harmoniaa vaan groteskia sekamelskaa vailla päätä ja häntää. Kuka pystyy lukemaan kolmen sanan sloganeilla kirjoitettua kirjaa? Ja miksi lukisi?
Kesällä 1975 pyrin opiskelemaan Taideteollisen Korkeakoulun Elokuva- ja TV-työn linjalle suunnittelua ja ohjausta. Tulin ns kovista luonnontieteistä, biologiasta, ja olin kevään ollut töissä matkatoimistossa, myös matkustellut. Pääsykokeet olivat kaksiosaiset, ja ensin oli viikko Mariankadun koululla Kruunuhaassa: piirtämistä, muotoilua, kirjoittamista… Toinen viikko oli väliviikon jälkeen Ilmalan vanhassa vesitornissa, missä ETV:n laitos sijaitsi. Laitoksen yliopettajaksi oli vasta nimetty Risto Jarva, joka myös veti elokuvan rahoitusta pohtivaa komiteaa sekä tuotantoyhtiö Filminoria. Toinen viikko sisälsi elokuvallisempia tehtäviä ja haastatteluja. Taisi mennä vielä viikko ennenkuin valittujen nimilista ilmestyi Ateneumin rakennuksen idänpuoleisen porraskäytävän pylvääseen, mistä kävin tarkistamassa kuinka oli käynyt. Olin onnellinen, nimeni oli listassa, olin päässyt tekemään elokuvaa!
Niinpä, ja 1978 lähdin siitä lafkasta lopullisesti. Viimeinen pisara oli keväällä -78, kun tein keikkaa Eilakaislalle ja neljän päivän keikalla jossain teollisuusalueella lompakkoni varastettiin ja sen välissä meni opintokirjani. Kun pyysin uutta varastetun tilalle sain kuulla, että pitää pitää huolta tavaroistaan eikä hukata niitä. Sain kyllä uusittua esim. ajokortin, mutta en opintokirjaa. Monen vuoden perusteettomien ’kritiikkien’, snubbaamisen ja huutelun ”kunhan nyt täytät 25!” jälkeen olin masentunut ja väsynyt, enkä onneton edes ollut oppinut ryyppäämään… No otin yhteyttä koko koulun opintosihteeriin ja hän totesi, että totta kai saan uuden opintokirjan, tietysti, eikä varkaus ollut minun syytäni.
Joitain päiviä myöhemmin opintosihteeri otti yhteyttä: juttu olikin mutkistunut, koska ETV:llä ei ollut merkitty pidettyjä kursseja, läsnäolijoita eikä mitään muutakaan minnekään… Ne oli kuitattu pidetyksi vain opiskelijoiden opintokirjoihin, mikä tietysti oli ihan laiton tilanne. Hän ehdotti, että katsoisimme kurssikalenterista kurssit, joilla olin ollut yleisellä puolella, ja myös ne, joihin olin osallistunut elokuvapuolella, ja hän kirjoittaisi niistä erillisen todistuksen. Näin tehtiin, enkä ole opintokirjaa saanut tähän päivään mennessä… Valmistu siinä sitten!
Varmasti boheemius on kivaa ja kapakkaelämä loistavaa, mutta minulle elokuva on kuitenkin jotain ihan muuta kuten kasvoja, ilmeitä, tunteita, valoa, hetkiä... Se ei ole sekoilevaa toimintaa eikä groteskia pilkkaa, ei taltioitua kansanteatteria tai minimalistista whole-body-actingia... Mahdollisuus syventyä mihinkään loisti poissaolollaan...
Noilta 'kouluvuosilta' muistan Simo Ristan kommentin ensimmäisen valokuvauspäivän jälkeen, kun olimme kuvanneet rullan tri-X:ää, kehittäneet sen ja tehneet pinnakkaiset: - "On se hyvä, että edes yksi on pitänyt kameraa ennenkin käsissään." Meitä oli kuusi ja seuraava kurssi otettaisiin sisään kahden vuoden kuluttua. Yleiseltä puolelta palaa mieleen Severi Parkon innostuneet ja innostavat kävelyretket kaupungilla eri rakennuksissa ja kaupunginosissa. Kun palava Notre Dame ilmestyi uutisiin tiesin, millaiset rakenteet kätkeytyivät sen pinnan alle ja että vanhat tammihirret palaisivat minkään pystymättä sitä estämään. Samanlaiset hirsirakenteet kätkeytyvät monen Helsingin rakennuksenkin ilmiasun sisään. Ja tietysti Immi, josta kerroin tuossa aikaisemmin ja johon vielä palaan, sillä Immi on jatkanut elämäänsä tähän päivään saakka - tosin nyt jo kummituksena, joka ikinuorena seikkailee eri vuosisatojen Helsingissä.
Elävä malli oli kirosana monille elokuvan opiskelijoille, mutta olisin piirtänyt mallia vaikka joka päivä. Suoritin kurssin iltakoulun puolella, ja olen piirtänyt ja maalannut elävää mallia aina tilaisuuden tullen läpi vuosien. Ja kasvoja, piirtänyt, kuvannut, maalannut, sillä kasvot ilmeineen, jokaisella erilaiset, ovat kiehtovia...
Jo silloin jossain mainittiin 'elokuvan semantiikka', mikä kuulosti mielenkiintoiselta ja laajalta alueelta. En tänä päivänäkään tiedä mitä sen alle kuuluu, mutta kuvittelen, että lähes kaikki, mitä elokuvassa näemme jollain lailla. Minun maailmani on rikas niin muotokieleltään kuin ihmisiltään enkä halua olla osallinen stereotyyppisten hahmojen tai kopioitujen konseptien luomiseen. Ne ovat ahdistavia ja elottomia typistyksiä rikkaasta maailmasta, kivikasvojen valtakuntaa, ja tulosta kilpailusta, joka hävittää ja virtaviivaistaa kaiken mitäänsanomattomaksi. Heimoyhteisön kaltainen tuotantorakenne, jossa päätöksiä ei perustella ja erilainen ajattelu on tuomittavaa on outo jäänne ajalta ennen glasnostia...
Niin siinä kävi, ei tullut suunnittelijaa eikä ohjaajaa, ei ainakaan sellaista kuin oli tarkoitus. Tuli toisenlainen oman tiensä kulkija, polkujen samoilija ja tutkija, joka kohtasi kiireettä ja kuunnellen vastaantulijoita niin poluilla kuin valtateillä.
