Tuesday, February 25, 2025

Olipa kerran…




Viisikymmentä vuotta olen halunnut tehdä elokuvia, mutta tässä maassa, maailman onnellisimmassa, siitä ei mitään tule. Kun sanoja ei käytetä luomaan ymmärrystä eikä kommunikointiin niin mihin niitä käytetään? Sotkemaan ja terrorisoimaan. Onko muuallakin tapana välttää sopimuksien tekoa tai rikkoa tehdyt sopimukset? En itse ole missään kohdannut samanlaista työkulttuuria, groteskia pilkkaa ja suoranaista simputusta. - Hei ei niin  saa sanoa! Sehän on vain ammattitaitoa... Ei, se on ammattitaidon väärinkäyttöä! Entä jos sairaanhoito toimisi samoilla periaatteilla kuuntelematta ja mielivaltaisesti? ”Kill your darlings”- periaate, että työtä tehdään kuin limppusika ajattelematta, valikoimatta, vailla päämäärää, tuntuu menneen maailman karmealta kouristelulta, ei tämän hetken tavoitteelliselta suunnittelulta ja tekemiseltä. Naivismi mahdollisuutena helpottaa tekemistä tuntuu myös jonkinlaiselta pakenemiselta, eskapistiselta teennäisyydeltä, sillä yksinkertaistetut ratkaisut eivät luo harmoniaa vaan groteskia sekamelskaa vailla päätä ja häntää. Kuka pystyy lukemaan kolmen sanan sloganeilla kirjoitettua kirjaa? Ja miksi lukisi?

Kesällä 1975 pyrin opiskelemaan Taideteollisen Korkeakoulun Elokuva- ja TV-työn linjalle suunnittelua ja ohjausta. Tulin ns kovista luonnontieteistä, biologiasta, ja olin kevään ollut töissä matkatoimistossa, myös matkustellut. Pääsykokeet olivat kaksiosaiset, ja ensin oli viikko Mariankadun koululla Kruunuhaassa: piirtämistä, muotoilua, kirjoittamista… Toinen viikko oli väliviikon jälkeen Ilmalan vanhassa vesitornissa, missä ETV:n laitos sijaitsi. Laitoksen yliopettajaksi oli vasta nimetty Risto Jarva, joka myös veti elokuvan rahoitusta pohtivaa komiteaa sekä tuotantoyhtiö Filminoria. Toinen viikko sisälsi elokuvallisempia tehtäviä ja haastatteluja. Taisi mennä vielä viikko ennenkuin valittujen nimilista ilmestyi Ateneumin rakennuksen idänpuoleisen porraskäytävän pylvääseen, mistä kävin tarkistamassa kuinka oli käynyt. Olin onnellinen, nimeni oli listassa, olin päässyt tekemään elokuvaa!

Niinpä, ja 1978 lähdin siitä lafkasta lopullisesti. Viimeinen pisara oli keväällä -78, kun tein keikkaa Eilakaislalle ja neljän päivän keikalla jossain teollisuusalueella lompakkoni varastettiin ja sen välissä meni opintokirjani. Kun pyysin uutta varastetun tilalle sain kuulla, että pitää pitää huolta tavaroistaan eikä hukata niitä. Sain kyllä uusittua esim. ajokortin, mutta en opintokirjaa. Monen vuoden perusteettomien ’kritiikkien’, snubbaamisen ja huutelun ”kunhan nyt täytät 25!” jälkeen olin masentunut ja väsynyt, enkä onneton edes ollut oppinut ryyppäämään…  No otin yhteyttä koko koulun opintosihteeriin ja hän totesi, että totta kai saan uuden opintokirjan, tietysti, eikä varkaus ollut minun syytäni. 

Joitain päiviä myöhemmin opintosihteeri otti yhteyttä: juttu olikin mutkistunut, koska ETV:llä ei ollut merkitty pidettyjä kursseja, läsnäolijoita eikä mitään muutakaan minnekään… Ne oli kuitattu pidetyksi vain opiskelijoiden opintokirjoihin, mikä tietysti oli ihan laiton tilanne. Hän ehdotti, että katsoisimme kurssikalenterista kurssit, joilla olin ollut yleisellä puolella, ja myös ne, joihin olin osallistunut elokuvapuolella, ja hän kirjoittaisi niistä erillisen todistuksen. Näin tehtiin, enkä ole opintokirjaa saanut tähän päivään mennessä… Valmistu siinä sitten!

Varmasti boheemius on kivaa ja kapakkaelämä loistavaa, mutta minulle elokuva on kuitenkin jotain ihan muuta kuten kasvoja, ilmeitä, tunteita, valoa, hetkiä... Se ei ole sekoilevaa toimintaa eikä groteskia pilkkaa, ei taltioitua kansanteatteria tai minimalistista whole-body-actingia... Mahdollisuus syventyä mihinkään loisti poissaolollaan...

Noilta 'kouluvuosilta' muistan Simo Ristan kommentin ensimmäisen valokuvauspäivän jälkeen, kun olimme kuvanneet rullan tri-X:ää, kehittäneet sen ja tehneet pinnakkaiset: - "On se hyvä, että edes yksi on pitänyt kameraa ennenkin käsissään." Meitä oli kuusi ja seuraava kurssi otettaisiin sisään kahden vuoden kuluttua. Yleiseltä puolelta palaa mieleen Severi Parkon innostuneet ja innostavat kävelyretket kaupungilla eri rakennuksissa ja kaupunginosissa. Kun palava Notre Dame ilmestyi uutisiin tiesin, millaiset rakenteet kätkeytyivät sen pinnan alle ja että vanhat tammihirret palaisivat minkään pystymättä sitä estämään. Samanlaiset hirsirakenteet kätkeytyvät monen Helsingin rakennuksenkin ilmiasun sisään. Ja tietysti Immi, josta kerroin tuossa aikaisemmin ja johon vielä palaan, sillä Immi on jatkanut elämäänsä tähän päivään saakka - tosin nyt jo kummituksena, joka ikinuorena seikkailee eri vuosisatojen Helsingissä.

Elävä malli oli kirosana monille elokuvan opiskelijoille, mutta olisin piirtänyt mallia vaikka joka päivä. Suoritin kurssin iltakoulun puolella, ja olen piirtänyt ja maalannut elävää mallia aina tilaisuuden tullen läpi vuosien. Ja kasvoja, piirtänyt, kuvannut, maalannut, sillä kasvot ilmeineen, jokaisella erilaiset, ovat kiehtovia... 

Jo silloin jossain mainittiin 'elokuvan semantiikka', mikä kuulosti mielenkiintoiselta ja laajalta alueelta. En tänä päivänäkään tiedä mitä sen alle kuuluu, mutta kuvittelen, että lähes kaikki, mitä elokuvassa näemme jollain lailla. Minun maailmani on rikas niin muotokieleltään kuin ihmisiltään enkä halua olla osallinen stereotyyppisten hahmojen tai kopioitujen konseptien luomiseen. Ne ovat ahdistavia ja elottomia typistyksiä rikkaasta maailmasta, kivikasvojen valtakuntaa, ja tulosta kilpailusta, joka hävittää ja virtaviivaistaa kaiken mitäänsanomattomaksi. Heimoyhteisön kaltainen tuotantorakenne, jossa päätöksiä ei perustella ja erilainen ajattelu on tuomittavaa on outo jäänne ajalta ennen glasnostia...

Niin siinä kävi, ei tullut suunnittelijaa eikä ohjaajaa, ei ainakaan sellaista kuin oli tarkoitus. Tuli toisenlainen oman tiensä kulkija, polkujen samoilija ja tutkija, joka kohtasi kiireettä ja kuunnellen vastaantulijoita niin poluilla kuin valtateillä. 

Tuesday, September 24, 2024

Coffee and chocolate every day...


There is a persistent fly teasing me and I almost choked in oats chocolate... A very boring video of random chatting in a close-up... I just can't stand this trend of whole-body-acting where you'll never see the faces and expressions!

Monday, September 23, 2024

Monday, April 22, 2024

Dune cottage, 'Summerland' and 'Three body problem'/

The world is a small place and coincidence is a force to consider. When I was young and travelling I was walking in some town - Dubrovnik perhaps - and in a streetcorner bumped on someones belly. That someone was way taller than me and I stepped back to see him better and apologise. He was dark with a bushy beard and quite a remarkable belly. He smiled widely and said: - Hey little fairy! Be careful or you get hurt! I knew him and smiled widely back: - Small world, buddy! Then we exchanged some news and pleasentries and parted, maybe for good. At least I have not seen him since. But we had met before, maybe in Marocco or Costa del Sol. So it's a small world! 

 Maybe a month ago I saw this film, "Summerland". A delicate and poetic story of a female writer and a schoolboy placed in her care during WWII. The story was many layered and complicated as stories tend to be, and it happened near those chalk cliffs of Dover in a tiny house above the beach, Dune Cottage by name if I rightly remember. The film was playing on Areena until the first of May but now they have extended the time to June. I suppose it has been popular, quite deservedly for it is a very nice and well made little film. 

 A few weeks ago the first season of "Three Body Problem" came to Netflix and I saw it. I don't know what people had expected from 'makers of game of thrones', maybe something more pompous and extravagant, but I liked it. The characters were simple and alive. Manylayered story was constructed in a clear and understandable way, and it doesn't differ too much from the book: characters are different - young scientists, women and men, and the place where it happens is mostly London. They have studied together and still hold connections.

 No spoilers so at a point they go for a holiday to a cottage one of them has rented, and it is the same cottage as in Summerland, near Seven Sisters... Life is funny, full of coincidences and surprises. Some deep conversations are done there on the beach and in the house, and the place gets importance. I had to check in both films that it really was the same: oven with the pinkish wall behind it, windows to the sea, terrance with broken rails... but judge yourself!

Monday, December 25, 2023

It is Christmas Day...

And all the world is white, full of snow, cold, and, for a few hours, light! It's two days from solstice and the day is longer, not much but anyway. Light is winning, life is winning and even if the coldest days are still ahead there is hope, maybe... The house of Valerie: All the characters are there, I think, and their presence is taking shape, and it's wonderful as always. Potential boyfriend met the count, and was intrigued, as was the count, practically boiling with enthusiasm, and Valerie feeling that helpless joy of losing control once more. She doesn't like it but can do nothing: the house does what it wants a and brings forth whoever it wants, never mind her....

Thursday, November 30, 2023

Hento elämä...

Tänään puolen päivän jälkeen kuolit syliini, ja nyt olet pahvilaatikossa villapeitteessä ulkona pakkasessa. Olet ollut elämänkumppanini 16 vuotta uskollisesti joka päivä, Merpeli, pieni kissa. Musta, melkein, vähän valkoista huulilla ja kaulassa, varpaissa etutassuissa ja polvisukat takakäpälissä. Katselin sinua aamulla mietin, onko se viimeisesi. Illalla kiipesit vielä pönttöuunin päälle lämpimään ja yön vietit nojatuolissa uunin vierellä keltaisen maton lokkosessa... Nyt olet jo jäätynyt, ja jonain päivänä sytytän nuotion, sulatan vähän maata ja kaivan sinulle haudan sinne kuusien alle Piken viereen. Kaksi mustaa karvakuonoa vierekkäin ikuisesti <3 .

Thursday, January 05, 2023

Aleksin Immi...

Immi syntyi keväällä 1976 Ateneumissa Taik'in 'suunnittelun ja viestinnän yleiset perusteet' - SVYP - kurssilla, kun kehiteltiin joku hahmo, ihminen tai mikä vain - en muista niin tarkkaan, mutta Immin muistan... sain Immistä kunniamaininnan... Ja vuosien mittaan Immi on tullut mieleen silloin tällöin, saanut syvyyttä, ominaisuuksia, elämää ja sensellaista: Immistä on kehkeytynyt vanha hävytön nainen ja vaikka mitä...

Olisin halunnut tehdä Immistä lyhytfilmin jo silloin, mutta vastaus kainoon ehdotukseeni oli 'EI, EI, EI!! Täällä aloitetaan dokumenteista ja yhteistyöstä!! Ei mitään tuollaista!!'. Joten sit vain kirjoittelin Immistä ja piirtelin jotain, mitä mieleni improvisoi. Taiteen vapaus olikin ryhmäkurin ja järjestyksen vankila... niin, ja mielikuvitus kirous, joka oli syytä kitkeä heti juurineen.

Joka tapauksessa Immi oli - siis vuonna 1976 - vanha nainen, joka asui Helsingin Aleksanterinkadulla, melkein ainoa asukas tuossa cityn sydämessä. Lukaali oli ihan liian suuri Immille - kaikki muut olivat jo kuolleet, siis vanhemmat ja sisarukset ja muut sukulaiset, jotka joskus kansoittivat huoneistoja - mutta Immi tykkäsi tilasta, vanhoista raskaista kalusteista, kirjoista ja koiralla oli tilaa juoksennella, ja muuttaminen olisi ollut kovin rasittavaa, joten hän pyyhki ajatuksen mielestään, ja asui tyytyväisenä edelleen. Ruokakauppa oli vähän turhan kaukana, mutta olihan parin korttelin päässä kauppatori, mistä yleensä sai tuoretta ja tarpeellista, ja samalla voi pistäytyä hallissa, jos vaikka maitoa uupui.

Oikeasti Immi oli syntynyt vuonna 1900 ja  76 vuotias hyväkuntoinen optimisti, ja Aleksin ainoa asukas - no asuihan siellä kai Hesan Burgermeister ja ehkä joku muu, mutta se ei kuulu juttuun. Kerran tai pari viikossa Immi käveli johonkin keskustan kahvilaan kaffelle ja paakkelsille, ja pyörähti Stockmannilla 'katselemassa': rullaportaita oli kiva ajella eestaas ja joskus hän osti huivin tai eau d'toiletten tai aftershaven - niissä oli kiehtovammat tuoksut kuin naisten jutuissa. Akateemisessa hän kävi katselemassa kuvakirjoja, kasveja ja hyönteisiä erityisesti, ja lueskeli joskus pikaisesti dekkarien ja thrillerien takakannen koosteita. Kansainvälisiä muotilehtiä hän osteli säännöllisesti, koska niitä oli niin ihana katsella ja niistä sai ideoita omiin luomuksiin, sillä Immillä oli ompelija ja paljon erilaisia kankaita, pitsejä ja turkiksia varastossa. 

Immin asunto oli iso ja kolmessa kerroksessa: Alimmainen oli ihan salainen, vain yksi ovi vei sinne ja mistään ei voinut päätellä, että siellä oli kokonainen huoneisto. Seuraavassa kerroksessa oli vanhanaikainen verkkohissi, jolla pääsi niin ylös kuin alaskin. Isoisä ja isoäiti Oblenski sen olivat keksineet laittaa, kun taloa oli remontoitu ja he ennakoivat vanhuuden raihnauksia. Toisessa ja kolmannessa kerroksessa oli suuria huoneita, raskaita huonekaluja ja samettiverhoja, ja tilaa yli kolmesataa neliötä, monta makuuhuonetta ja työhuonetta, kirjasto ja valokuvastudiokin. 

Immi oli pieni ja hento, oli aina ollut, ja ihan omissa maailmoissaan mokomakin haaveilija - niin siinä käy, kun ei edes naimisiin ole päässyt... Mutta Immin elämä oli ollut ihan toisenlainen, villi ja omituinen, ja aina vain oudommaksi se muuttui... Odottakaas vaan...

I still see her in my mind, a slim old lady with sharp eyes and quick smile walking down the busy street, looking at the shop windows, closer if something caught her eye... She had style, spectacles and sharp thinking. 

Fall 1975 or spring 1976 when I was studying in film school we had a course common to all students in University of the Arts called SVYP, "general basic of design and communication", during which I evolved a character 'Immi of Aleksander Street'. I seem to remember I even got a honourable mention thanks to her. Because she was different - she was old, alone but not lonely, and she had her home on a street with no other residents, just business, banks, offices etc. And she had lived there all her life, over 70 years, excluding some random months and years abroad when young. Actually it was a family residence with grandparents, aunts, uncles, parents and so. And dogs and cats and mice and rats... Now only she and mice and rats were left in the huge apartment. And Herpsicordia the old cat that didn't care.

I remember writing about her, drawing her and getting interested of the life of this cool, shameless and sharp eyed old woman. And I suggested her as a subject of short film at the film department, but as always the answer was 'NO, NO, NO!!! Nobody wants your old woman!! If you want something to do there are buckets of 16 mm bw film you can go through and arrange!'

But I didn't want to sort someone's old films! So I just shut up and continued to imagine my old lady...