Olipa kerran…

Viisikymmentä vuotta olen halunnut tehdä elokuvia, mutta tässä maassa, maailman onnellisimmassa, siitä ei mitään tule. Kun sanoja ei käytetä luomaan ymmärrystä eikä kommunikointiin niin mihin niitä käytetään? Sotkemaan ja terrorisoimaan. Onko muuallakin tapana välttää sopimuksien tekoa tai rikkoa tehdyt sopimukset? En itse ole missään kohdannut samanlaista työkulttuuria, groteskia pilkkaa ja suoranaista simputusta. - Hei ei niin  saa sanoa! Sehän on vain ammattitaitoa... Ei, se on ammattitaidon väärinkäyttöä! Entä jos sairaanhoito toimisi samoilla periaatteilla kuuntelematta ja mielivaltaisesti? ”Kill your darlings”- periaate, että työtä tehdään kuin limppusika ajattelematta, valikoimatta, vailla päämäärää, tuntuu menneen maailman karmealta kouristelulta, ei tämän hetken tavoitteelliselta suunnittelulta ja tekemiseltä. Naivismi mahdollisuutena helpottaa tekemistä tuntuu myös jonkinlaiselta pakenemiselta, eskapistiselta teennäisyydeltä, sillä yksinkertaistetut ratkaisut eivät luo harmoniaa vaan groteskia sekamelskaa vailla päätä ja häntää. Kuka pystyy lukemaan kolmen sanan sloganeilla kirjoitettua kirjaa? Ja miksi lukisi?

Kesällä 1975 pyrin opiskelemaan Taideteollisen Korkeakoulun Elokuva- ja TV-työn linjalle suunnittelua ja ohjausta. Tulin ns kovista luonnontieteistä, biologiasta, ja olin kevään ollut töissä matkatoimistossa, myös matkustellut. Pääsykokeet olivat kaksiosaiset, ja ensin oli viikko Mariankadun koululla Kruunuhaassa: piirtämistä, muotoilua, kirjoittamista… Toinen viikko oli väliviikon jälkeen Ilmalan vanhassa vesitornissa, missä ETV:n laitos sijaitsi. Laitoksen yliopettajaksi oli vasta nimetty Risto Jarva, joka myös veti elokuvan rahoitusta pohtivaa komiteaa sekä tuotantoyhtiö Filminoria. Toinen viikko sisälsi elokuvallisempia tehtäviä ja haastatteluja. Taisi mennä vielä viikko ennenkuin valittujen nimilista ilmestyi Ateneumin rakennuksen idänpuoleisen porraskäytävän pylvääseen, mistä kävin tarkistamassa kuinka oli käynyt. Olin onnellinen, nimeni oli listassa, olin päässyt tekemään elokuvaa!

Niinpä, ja 1978 lähdin siitä lafkasta lopullisesti. Viimeinen pisara oli keväällä -78, kun tein keikkaa Eilakaislalle ja neljän päivän keikalla jossain teollisuusalueella lompakkoni varastettiin ja sen välissä meni opintokirjani. Kun pyysin uutta varastetun tilalle sain kuulla, että pitää pitää huolta tavaroistaan eikä hukata niitä. Sain kyllä uusittua esim. ajokortin, mutta en opintokirjaa. Monen vuoden perusteettomien ’kritiikkien’, snubbaamisen ja huutelun ”kunhan nyt täytät 25!” jälkeen olin masentunut ja väsynyt, enkä onneton edes ollut oppinut ryyppäämään…  No otin yhteyttä koko koulun opintosihteeriin ja hän totesi, että totta kai saan uuden opintokirjan, tietysti, eikä varkaus ollut minun syytäni. 

Joitain päiviä myöhemmin opintosihteeri otti yhteyttä: juttu olikin mutkistunut, koska ETV:llä ei ollut merkitty pidettyjä kursseja, läsnäolijoita eikä mitään muutakaan minnekään… Ne oli kuitattu pidetyksi vain opiskelijoiden opintokirjoihin, mikä tietysti oli ihan laiton tilanne. Hän ehdotti, että katsoisimme kurssikalenterista kurssit, joilla olin ollut yleisellä puolella, ja myös ne, joihin olin osallistunut elokuvapuolella, ja hän kirjoittaisi niistä erillisen todistuksen. Näin tehtiin, enkä ole opintokirjaa saanut tähän päivään mennessä… Valmistu siinä sitten!

Varmasti boheemius on kivaa ja kapakkaelämä loistavaa, mutta minulle elokuva on kuitenkin jotain ihan muuta kuten kasvoja, ilmeitä, tunteita, valoa, hetkiä... Se ei ole sekoilevaa toimintaa eikä groteskia pilkkaa, ei taltioitua kansanteatteria tai minimalistista whole-body-actingia... Mahdollisuus syventyä mihinkään loisti poissaolollaan...

Noilta 'kouluvuosilta' muistan Simo Ristan kommentin ensimmäisen valokuvauspäivän jälkeen, kun olimme kuvanneet rullan tri-X:ää, kehittäneet sen ja tehneet pinnakkaiset: - "On se hyvä, että edes yksi on pitänyt kameraa ennenkin käsissään." Meitä oli kuusi ja seuraava kurssi otettaisiin sisään kahden vuoden kuluttua. Yleiseltä puolelta palaa mieleen Severi Parkon innostuneet ja innostavat kävelyretket kaupungilla eri rakennuksissa ja kaupunginosissa. Kun palava Notre Dame ilmestyi uutisiin tiesin, millaiset rakenteet kätkeytyivät sen pinnan alle ja että vanhat tammihirret palaisivat minkään pystymättä sitä estämään. Samanlaiset hirsirakenteet kätkeytyvät monen Helsingin rakennuksenkin ilmiasun sisään. Ja tietysti Immi, josta kerroin tuossa aikaisemmin ja johon vielä palaan, sillä Immi on jatkanut elämäänsä tähän päivään saakka - tosin nyt jo kummituksena, joka ikinuorena seikkailee eri vuosisatojen Helsingissä.

Elävä malli oli kirosana monille elokuvan opiskelijoille, mutta olisin piirtänyt mallia vaikka joka päivä. Suoritin kurssin iltakoulun puolella, ja olen piirtänyt ja maalannut elävää mallia aina tilaisuuden tullen läpi vuosien. Ja kasvoja, piirtänyt, kuvannut, maalannut, sillä kasvot ilmeineen, jokaisella erilaiset, ovat kiehtovia... 

Jo silloin jossain mainittiin 'elokuvan semantiikka', mikä kuulosti mielenkiintoiselta ja laajalta alueelta. En tänä päivänäkään tiedä mitä sen alle kuuluu, mutta kuvittelen, että lähes kaikki, mitä elokuvassa näemme jollain lailla. Minun maailmani on rikas niin muotokieleltään kuin ihmisiltään enkä halua olla osallinen stereotyyppisten hahmojen tai kopioitujen konseptien luomiseen. Ne ovat ahdistavia ja elottomia typistyksiä rikkaasta maailmasta, kivikasvojen valtakuntaa, ja tulosta kilpailusta, joka hävittää ja virtaviivaistaa kaiken mitäänsanomattomaksi. Heimoyhteisön kaltainen tuotantorakenne, jossa päätöksiä ei perustella ja erilainen ajattelu on tuomittavaa on outo jäänne ajalta ennen glasnostia...

Niin siinä kävi, ei tullut suunnittelijaa eikä ohjaajaa, ei ainakaan sellaista kuin oli tarkoitus. Tuli toisenlainen oman tiensä kulkija, polkujen samoilija ja tutkija, joka kohtasi kiireettä ja kuunnellen vastaantulijoita niin poluilla kuin valtateillä. 

thinking, motion and time in cinema

It is thinking  in four-dimensional time-space continuum - cinema - how your mind moves in the world. It is subjective - your thinking in your brains! Objective is imagination - define facts? Quite frankly I don't have any notion that something like objective even exists.  As a conversational term, perhaps, it is practical. Subjective, yes. The physical world exists so far as it has been established by science - the character of light, for example, is still not established, but we can manage with existing  practical knowledge. Time-space with feelings and thoughts - where the intensity of both can be measured by the scale of pictures - short intense close-up versus static large scenery. Movement and rhythm binding them together. 

Of course there are the other elements of visual image that also make difference in the meaning: horizon, verticals, color-scale etc. There is this phenomena of 'filmed theatre' - a still standing camera with a steady far-off view of everything is - - what? Abomination, pestering objective? At least it is not interesting. Yes, it is said that 'this way everything is in the picture, we give the audience a perfect  recording!' But everything so often is nothing... like a delicious meal all run through a food-processor: sure it has everything but who wants to eat it! 

Intellectual curiosity needs details and craving them is healthy. Close-ups and camera movements give details and underlinings.   Moving camera at the right place at the right time, brisk editing, different angles and quick rhythm are a tribute to the intelligence of the audience. And watching a movie is  dialogue with another intelligence. So it has always been. At least in my case. Not some mystical collective what-ever! Sometimes the other intelligence is an idiot and the film greatly disappointing, even disturbing ( in not-so-good-way) and destructive. That kind of a film is frightening - stupidity always is. By stupidity I mean hasty conclusions, judging, prejudice and pessimism, specially aggressive pessimism. Concrete example of such a  movie? What was it? A science fiction years ago - I remember the disbelief I felt watching it... with my boys who just told me I was nuts! 'Event Horizon' - yes, that was it! But it was not disturbing - just plain stupid. What I might find disturbing is something like 'Shutter Island' - both the book and the film, unbreakable circle of nightmares - the prospect is so pessimistic and depressing that it is not even human any more: there is no hope in it. And without hope there is only death. That is disturbing because death is the only way out. Hope gives a chance to change, evolve and develop, to escape - 'there is a crack in everything: that is how the light gets in...'  as Leonard Cohen puts it.

Ruffly put in a picture the basics are c. the background - scenery, cityscape or whatever you call it. A cityscape - what you choose of a city... A movie can happen on the streets, maybe some bar or cafe included. Still it can be a distinctively identifiable city like Paris or London or NY. Or even Helsinki. It is a very interesting aspect: the many faces... For example New York in '9 1/2'  (1986, Adrian Lyne )   and NY in 'Taxi driver'  (1976, Martin Scorsese ) or NY in 'Devil wears Prada'  (2006, David Frankel)...  Or the difference of London and Paris in Damage (1992, Louis Malle). Yes, the streets are always alive and give their original atmosphere to the life in these movies significantly by the way of how camera is used to choose. The idea of cityscape is one choice you make while planning a film. It can vary inside the film, too, from one district to another or day and night  giving different faces to it - endless choice of possibilities there!

Closer surroundings, more personal form the level b. in a picture - any picture: photograph or drawing or a movie.  The house, rooms, bars and cars - that personal circle of activity includes other people, too. The personalities of people, their habits and opinions, ideas and ways are the bulk of any cinema. Words are a very clumsy thing to tell about these things - a picture gives the whole tedious description in one view!  And it is more exact - at least to me - than any words ever can be. The meaning of a word sifts and changes - I don't understand them, but colors, perspective etc and the cultural meaning of things like houses, cars and clothes are more exact and as such more acceptable than words. Maybe it has also something to do with the fact that words are used to control and discipline, and as such they tend to be repelling. Yet to some, maybe most people the words are the way to 'break free', or music. To me it is the 'visual music' , the symphony of sifting visual meanings the camera picks and points!

A cinema can function without both of these layers - yes, it can happen in one room or a mountaintop, in a tank or a coffin, as we have witnessed. But  there has to be the layer a., the human touch:  what happens and to whom. That is the point in any work of art finally - that something happens in the picture and in the viewer! The frontline with raw feelings and relations, suffering and joy - that is the main target, it has to exist, it is the essence of drama. Here we get a close look inside the characters to understand or judge and here the picture chosen and the rhythm of different sized pictures is crucial. You can film a city or a scenery in one large shot - in  principle, in practice even that is boring - but human feelings need different approach. 

In the times before technic set some boundaries that now don't exist anymore and the possibilities to move the camera and edit the takes are practically limitless! The long continuous shots where nothing happens are in some rare cases quite enjoyable and necessary but mostly those are boring torture! Thinking needs quick rhythm and close-ups, not imprisonment! And camera tells the thinking: it looks where is necessary in order to find out, to keep on track.  Windows and reflexions  - cinema should be like playing with objects and meanings depicting something of a human being, or should I say that a person without windows and reflexions is a dead end...

A character includes the mental and the cultural by which I mean that the cultural is things like clothes, spectacles, books and laptops etc. The mental is different. It can be a persons ways, words, habits, thoughts and memories presented in different ways. Psyche - you see and yet you do not see: meanings sift and that is change - forward or backward, change anyway. Else depends of other definitions, metamorphosis, parallels, hyperbolas of thinking, the lighter the more enjoyable - but even that can be conveyed in many different ways. And you choose - you choose the area, limits: law and it's meaning, power and wielding it with consequences, cultural symbolism like the sartorialist wandering in a world of outer specifics - yes they all reflect a inner world, the mind.

Dynamics are the continuum with the time given to each piece developing to rhythm. Usually you build the rhythm so that things/thoughts familiar to you need less time, and those stranger need more time and definitions, angles - but not necessarily! Depends also of the amount: one strange thought or many, one that leads to  multiple ways or  one that leads to a dead-end or death - it depends! Again choices!

A person can be a drifter in a steady environment - a steady environment can be culturally old or it can be chaotic but continuous - the time continuum makes it steady. Yes, how is it possible to have chaotic and steady at the same time? Basic! Like the saying that 'you need not do anything in life except die someday!'  Well, if you don't die now you have to  live and do something! Choices again. A continuum of choices, life , cinema. Yes, and if you create order in those choices - so define order... again anything... 

It is a game, game of meanings, layers, colors, cultures, characters - kaleidoscope again, moving, sifting, changing... Smile: it is a consolation! I am small, light, a drifter, chameleon. Yet I have feelings and deeps no-one knows - endless flow... Don't be boring - everything becomes boring by repetition. Change is the key, the crack, the light. Rational binds everything in concrete and thinking is suffocated, imagination uprooted, play forbidden! Yet they are the only really important: denying them leads to depression and death! 

And it is art when you don't compromise: The close, the main concrete theme is emotionally strongest! Meaning of glances, contacts, feelings, restlessness, touch - visual symptoms of things you can not see... and by telling your story right everyone understands something...